Työkaveri kysyi yksi päivä vitsillä lapsilta (viisi noin 2 vuotiasta) "mikä on tämän tädin nimi", osoittaen minuun. Kumpikaan meistä ei odottanut mitään kummallista vastausta, mutta meidän yllätykseksemme ensin yksi huutaa nimeni ja muut yhtyy perään! Ei sitä tunnetta voi kuvailla kun noin 2-vuotiaat, vasta puhumaan opettelevat, huutavat minun nimeäni innoissaan (enkä siis ole edes yrittänyt opettaa heille sitä). Nykyään, joka päivä kun menen käymään kyseisessä huoneessa lapset tulevat vastaan huutaen nimeäni ja sitten menevät myös ilmoittamaan tulostani huoneen työntekijälle. On ne niin söpöjä.
Oman huoneen uutisia: vauvoja on nyt 7. Yhdessä vaiheessa oli 8, mutta yksi uusi tulokas pääsi onnellisesti takaisin omaan kotiinsa.
Yksi vauvoista täytti yhden vuoden, jonka kunniaksi pidettiin hieman isompi juhla (minutkin pyydettiin sinne) ja kyseinen lapsi myös puettiin perinteiseen korealaiseen pukuun, hanbokiin.
Myös kaksi vauvoistamme ovat ottaneet ensimmäiset askeleensa ilman tukea! Toinen, 13 kuukautta, pystyy kävelemään jo huoneen toisesta päästä toiseen. Ja toinen, alle 11 kuukautta, on onnistunut kävelemään muutaman metrin ja osaa välillä nousta yksin seisomaan. Kyllä ne kasvaa niin nopeasti! On myös mukava seurata vauvojenvälisten vuorovaikutustaitojen kehittyvän. Monesti ollaan jo naurettu yhdessä kun toinen tekee jotain hassua ja toinen matkii, mutta sitä useammin he myös kiljuvat toisilleen ja tekevät muuta ei-niin-toivottua... Kerran vauva A otti vauva B:n lelun kädestä ja vauva B vastasi siihen kiljumalla ja puremalla vauvaa A kädestä... Juu... Iloja ja suruja joka päivä.
Orpokodimme tällä hetkellä noin 4-vuotiaat lapset ovat aivan ihania! Varsinkin yksi, joka on ollut lempilapseni siitä asti kun hän ensimmäisen kerran viime joulukuussa tuli hoitoon meidän huoneeseemme. Ainakun hän näkee minut kuulen "Aino-nuna!" (nuna = isosisko) ja jos on mahdollisuus niin hän juoksee luokseni. Hänen kanssaan olen käynyt myös syvällisiä keskusteluja, mitä nyt minun korean taidoillani ja hänen ymmärryksen taidoilla. Jos joku sanoo nimeni väärin tai kutsuu minua leikkimielellä sedäksi, niin hän kyllä korjaa, etten minä ole mikään setä vaan Aino-nuna! On ne söpöjä.
Olen myös saanut mahdollisuuden tutustua vanhempiinkin lapsiin. Erityisesti yksi 6-vuotias on aina, minut ensimmäisen kerran nähtyään, ollut innokas juttelemaan ja leikkimään kanssani. Hän on aina yhtä hymyä kun näkee minut.
Kerran kun vierailin siinä huoneessa missä tämä 6-vuotias poikakin on (sekä se lempparini, jonka takia huoneessa yleensä vierailen) ja leikin yhden 10-vuotiaan lapsen kanssa, sain "mukavan" taekwondo-potkun naamaani. Vahingossa kylläkin, mutta 10-vuotiaalla alkaa olemaan jo ihan mukavasti voimaa jaloissa. No poika sitten siinä pyytelee 10 minuuttia anteeksi ja kyselee olenhan varmasti okei. Hieman musta silmähän siitä tuli ja seuraavan kerran kun näin 10-vuotiasta sain häneltä kiven lahjaksi ja kannustuksen, että tuolla mustalla silmällä näytät kyllä kauniimmalle. Ei siinä voinut kuin vain hymyillä.
Siinä joitain pieniä ihania hetkiä sekä muuta ihmeellistä ja ei-niin-ihmeellistä juttua töistä. Paljon niitä ihania hetkiä on ollut ja ikävä tulee olemana kova. Työpaikka on ollut kyllä mahtava enkä sitä vaihtaisi ikinä.
Nytten pitää miettiä mitä kaikkea haluaa tehdä ennen lähtöä ja toivottavasti ei tule hirveän iso stressi tekemättömistä hommsita, kotiinpaluusta, pakkaamisesta, hyvästelemisestä yms. yms..
